Kolinpolku ja lainakengät!

Lähdetään nyt sitten siitä että harrastitpa sitten syväsukellusta, ampumapainia tai dementiahiihtoa yms, niin välineillä on hitonmoinen merkitys itse suoritukseen. Päätin hulluus päissäni kokeilla mitä käy, kun ensin katsoo kuukauden pelkkää tv:tä samalla mässäillen ja ehkä muutaman oluenkin päästää siinä ohimennen livahtamaan kitalakeen, eikä missään nimessä ainakaan harrasta minkäänlaista urheilua "testikuukauden" aikana. Sitten kuin aivan puun takaa tekee elimistölleen vuosisadan yllätyksen ja lähteekin suorittamaan vaellusreittiä joka on tasoa vaativa ja jolle kertyy kilometrejä 63 jos matkaan lähtee Uuron Shelliltä. Varusteet reissulle koostuivat pääosin lainatavaroista koska tämä sattui olemaan ensimmäinen vaellusreissuni, joten ei olisi mitään järkeä sijoittaa omaa rahaa välineisiin, joita tarvitsen ehkä kerran vuosikymmenessä. Vai olisikohan sittenkin ollut fiksua?

Lähdin matkalle kaverini kanssa joka on kilometrimäärällisesti vaeltanut Suomen päästä toiseen jo pariinkin otteeseen (tai ainakin melkein), joka tietenkin omaa viimeisenpäälle hyvät pitemmänkin vaellusreissun kestävät varusteet. Itselläni taasen ainoat hyväksi luokiteltavat tarvikkeet olivat putkirinkka mallia savotta ja haltin drymaxX puku. Kengät olivat myös haltin, mutta ne sain itselleni vasta päivää ennen reissuun lähtöä ja ilmeisesti itselläni ja kenkien omistajalla oli eriävä käsitys siitä miten kenkiä pitää oikeaoppisesti säilyttää. Kengät nimittäin näyttivät ja myös haisivat siltä kuin niitä olisi säilytetty kosteassa lantakasassa. Päätin kuitenkin reissun yleishengen mukaisesti, että niillä mennään. Pakkailin lähtöpäivää edeltävänä aamuna tavaroitani ja olin aivan varma että kaikki tarvittava on mukana, kunnes mieleeni iski yllättäen kuin takatalvi heinäkuussa tajunta siitä etten perkeleen tollo ollut muistanut ollenkaan sitä etten omista makuupussia. Mistähän senkin sitten tähän hätään kaivaisi? Meinasin jo soittaa matka sponsorilleni, mutta muistin häneltä saamani kengät ja mietin että, jos makuupussi on samaa luokkaa se todennäköisesti muistuttaa enemmänkin ruumissäkkiä. Kävin pikaisesti mainoslehdet läpi ja Anttilan mainoksessa oli lupaava säkki tarjous hintaan 9,95 pakkohan se oli hankkia tyylin "ostin kun halvalla sain".

Seuraavana aamuna tarvittavat kamat kasassa, rinkka pakattuna ja puoliksi heränneenä huomasin seisovani Kolinpolun aloituspisteessä edellä mainitun huoltoaseman parkkipaikalla. Yleensä tässä vaiheessa edellä kuvailtua tilannetta herään omasta sängystäni kylmän hien peittämänä ja mietin miksi näen vieläkin näitä armeija painajaisia? Nyt tilanne oli kuitenkin harvinaisen todellinen ja olin oikeasti lähdössä kohti elämäni tähän mennessä vaativinta urheilu suoritusta.

Alku matka sujui suunnitellusti pääsimme taittamaan matkaa ilman mitään ongelmia, ja vauhtiakin piisasi vielä näin tuoreeltaan, ilma oli kuin morsian aina Salmilammelle asti, jolloin saimme reissumme ensimmäisen suihkun. Haltin puku piti lupauksensa ja pysyin kuivana, olisipa vaan samaa voinut sanoa kökkäre kengistä. Viiden minuutin ja 3 sekunnin sateen jälkeen kengille nimittäin kävi nk. Jeesus-ilmiö eli pohja oli sen verran märkä, että lopun matkaa sain kävellä "vetten päällä". Märillä kengillä kun kävelee niin ajatukset menevät yllättävän helposti synkän puolelle. Ensimmäiset rakot ja vitutukset tulivat siis tässä viimeisellä etapilla kohti ensimmäistä yö paikkaamme, eli Urkkalammen laavua.

Ensimmäisistä noin 20 kilometristä voisi näin jälkeen päin sanoa, etteivät ne oikeastaan tarjonneet mitään kovin erikoista nähtävää, metsäkoneen uria, pellon laitoja, ja metsäteitä. Ei pidä kuitenkaan käsittää väärin olivat maisemat varsin näyttäviä, mutta ne eivät vaan tarjoa mitään uutta ja hätkähdyttävää niille ketkä ovat sattuneet elämässään vähänkin maaseudulle eksymään.

Nukkumaan mentäessä huomasi ammatti- ja amatöörivarusteiden selkeän eron. Kaverini kaivoi rinkastaan puhallettavan makuualustansa, joka vastasi neljän tähden hotellin vara-vuodetta ja makuupussinsa, joka kestää pakkasta 50 asteeseen mutta sopii täydellisesti myös kesä käyttöön. Itselläni taas oli heräteostona lähinnä jumppa-alustaksi hankittu lidl:in 5 euron makuualusta paksuudeltaan maximissaan 20mm ja se edellä mainitsemani makuupussi. Mietin että jaksanko tarkistaa makuupussin laadun jo kotona, mutta ajattelin, että on paljon jännempää antaa kohtalon päättää onko pussi hyvä vai ei. Alku näytti pimeässä laavussa lupaavalta ulos pikkuhiljaa repimäni riekale muistutti malliltaan käsitystäni makuupusseista. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt vähän pokkuroida, vaikka makuupussi noin äkkiseltään näyttikin siltä kuin sen pitäisikin oli se niin ohut, että sitä voisi verrata paketistaan repäistyyn kondomiin. Yhteenvetona suikale pussi plus ohut alusta plus laavun lautalavetti mietin, että tästä saattaa tulla tuskaisa yö. Onneksi ei tarvinnut pitkään murehtia huonoa petivalintaani, koska seuraava häiriötekijä kirjaimellisesti pisti ajatukset muualle. Sen verran voin sanoa että, jos meinaa lähteä vaeltamaan ilman telttaa niin se kannattaa tehdä ei itikka aikaan. Laavussa nukkuminen on täysin mahdotonta, koska niitä lentäviä piruja on valehtelematta miljardi, eikä niitä saa mitenkään kaikkia tapettua koska laavu on ylhäältä avoin.

Onneksi siis Onneksi isolla O:lla meillä oli myös teltta mukana, yksimielisellä päätöksellä se myös kasattiin alle tunnin päästä ensimmäisestä nukkumis yrityksestä. Teltassa uni sitten maittoikin aivan eritavalla pitkän päivän jälkeen.
Yö meni sen verta makoisasti, että aamulla vanha kunnon torkkunäppäin pääsi jälleen kunniaan ja herääminen venähti suunnitellusta 8:sta kymmeneen. Herättyäni päätin tarkastaa kenkien kuivuus asteen, arviolta se vastasi jotain suonlaidan ja sateenjälkeisen nurmikon välimaastoa. Pakkohan se oli vielä laavuun tulet laittaa ja kuivatus teline mahdollisimman lähelle itse asiaa, eli liekkejä. Tulipa sitten niin hyvin aamupalaa syödessä vahdittua niitä kenkiä, että ne perkuleet pääsivät vähän sulamaan takareunasta, tällä pienellä onnettomuudella oli loppu matkan kannalta suurempi vaikutus kuin mitä heti olisin edes uskaltanut arvailla.

Päivä kaksi pääsimme vihdoin matkaan noin klo 11.03. Kymmenen metrin jälkeen eilisen kävely urakka palautui mieleen äkillisen kipupiikin muodossa. Hartiat kuin tulessa, selkä kaarella, ja polvet irti lumpioistaan pysähdyin hetkeksi tienvarteen kiroilemaan. Aikani sadateltuani ilmoitin matkaseuralleni, että olen valmis jatkamaan. Veikkaan, että joku heikompi olisi saattanut jo soittaa taksin ja lähtenyt suosiolla kotiin nukkumaan. Täytyy myöntää, että itselläkin kävi tämä vaihtoehto mielessä siinä vaiheessa kun olimme kävelleet toiset kymmenen metriä eteenpäin ja huomasin, että sulanut kenkäni hiertää kantapäätäni kuin kiristynyt hirttosilmukka. Yli 40 kilometriä edessä reissun kannalta tärkeimmät välineet muussina, mikä avuksi? No ei siinä auttanut jäädä sen kauemmin murehtimaan kohtaloaan, taitoin sukan kengän ja kantapään väliin, kirosin, purin etuhampaani kiinni kieleeni ja eikun menoksi. Matka oli tuskaisa jo valmiiksi uupuneena ja kipeillä kengillä tämän lisäksi korkeuserot vaihtelivat huomattavasti ensimmäistä päivää enemmän, joka omalta osaltaan aiheutti sen, että jouduin keräilemään tienvarteen yskittyjä keuhkojani useampaan otteeseen. Myös rakkojen määrä tuplaantui kilometrien kertyessä. Compeedejä kului enemmän kuin Karelia-soudun osaanottajilla yhteensä. Onnistuin siinä matkan loppupuolella hankkimaan itselleni vielä asteittaisen nestehukankin. Siitä tulee melkoisen hullu olo voin kertoa. Veikkaanpa, jotta maailman saisi varmaan näyttämään samalta myös siten että tuijottaisi jotain mindtrick kuvaa 12 tuntia silmiään räpäyttämättä tai pelaisi guitarheroa päivän putkeen. Muutenkin ajatus kulkee hitaasti kuin etana hiekkaesteessä, olimme kerinneet olla seuraavan yö paikkamme nuotiolla noin 5 minuuttia, kun ilmoittelin jo puhelimellani ties kelle kaikille että joo tuntihan sitä ollaan tässä jo oltu ja istuskeltu. Selvä tapaus, teltta kasaan panadolia naamariin ja nukkumaan.

Toisen päivän ehdottomasti parhaat maisemat olisi varmasti tarjonnut Kolvananuuron rotkolaakso. Me kuitenkin päätimme ettemme tällä reissulla poikkea sinne, koska olemme kuitenkin nähneet sen jo aiemmin. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti niille ketkä sitä eivät ole vielä nähneet, aivan upeat näkymät. Itselleni syntyperäisenä Pohjois-Karjalaisena oli merkittävin saavutus päästä käymään maakunnan keskipisteessä. Kyseiseen pisteeseen on rakennettu nuotiopaikka ja pystytetty paikan tarkoituksen valaiseva metallilaatta. Huomautuksena lisäksi piste on ilmeisesti myös paikallisten hyttysten pyhiinvaelluskohde, niistä nimittäin sai pienen lounaan, jos piti suutaan auki kävellessään. Oikean ruokailun hoidimme Hautajärven laavulla, joka on noin yhdeksän kilometrin päässä Urkkalammelta. Yöpyminen tapahtui Kiviniemen tilan läheisyydessä. Kiviniemellä on myös matkan ensimmäinen kunnollinen vesipiste. Meillä taisi olla vettä yhteensä noin 10 litraa, se riitti hyvin kahdelle ekalle päivälle. Olisi vain ehkä pitänyt muistaa juoda useammin niin ei olisi päässyt käymään edellä kerrottua.

Päivä 3: Herätys ennen kukonlaulua ei tee hyvää, jos on tottunut menemään yöpuulle noin 12-2 aikaan yöllä ja nukkumaan vähintään sen 10 tuntia. Näin vain oli matkaseurani innoissaan lähdössä kohti Kolia, että pakkohan se oli itsensä kiskoa pystyasentoon. Täydensimme vesivarantomme vielä ennen lähtöä, sitten rinkat selkään ja taas etenee. Matkalla Kiviniemestä Ryläyksenvaaralle koimme matkamme ehdottomasti v-mäisimmät hetket. Muutaman kilometrin käveltyämme iski nimittäin ukkonen ja vettä rupesi tulemaan kuin siitä kuuluisasta esterin perseestä. Jos jokin asia saa minut oikein pahalle päälle, sen täytyy olla vesisateella marssiminen. Muistan jo intissä mananneeni, että kyllähän tämä muuten olisi niin perkeleen kivaa, jos ei tuota helevetin h2o:ta koko ajan satelisi niskaan. Kävelin noin 10 metriä kaverini takana ja ajattelin mielessäni noin 15 minuutin välein että kyllähän se nyt jo pitäisi loppua, eipä vaan piru loppunut. Lopun ajan käytin kulmat kurtussa kävellessäni manailemaan kirouksia, joita olisivat kadehtineet kadonneiden ihmissyöjä heimojen julmat poppamiehetkin. Lisäksi mietin mielessäni seuraava pysähtymispaikkaamme epäluuloisena siitä, ettei se kuitenkaan mitään suojaa tarjoa ja vaatteet ovat ihan yhtä märät kuin sinne mentäessäkin. Mietintä meni muistaakseni jotenkin näin: "Edessä joku helvetin perseen ikuisen matkan päässä sijaitsevan ryläyksen ripuli vuoren saavuttamattomissa oleva haiseva vettä vuotava ja itikidoiden valtaama inkkarimaja". Heh heh. Huomaa, että mies ei pidä uitettuna olemisesta. Onneksi arvailuni ei olisi voinut osua enempää väärään. Ryläyksen kota nimittäin vaikka olikin hillittömän veret keuhkoista irrottavan mäen päällä, vastasi näissä olosuhteissa luxus hotellia. Halleluja miten ovatkaan saanet viihtyisän kodan näinkin keskelle ei mitään.

Ryläyksellä pidimme taukoa noin tunnin vaihdoimme kuivat vaatteet ylle ja lähdimme kohti viimeistä määränpäätämme eli Ukko-Kolin huippua. Itse vielä päädyin siihen ratkaisuun, että kökkäkenkien ja minun välille syntyneen viha-rakkaus suhteen aika saisi päättyä tähän. Vaihdoin taukokengiksi tarkoitetut Adidaksen juoksukenkäni jalkaan ja voin sanoa, että se oli loppumatkan pelastus. Sain kävellä kuivilla hiertämättömillä ja hajuttomilla kengillä.

Mielessäni vain yksi ainoa tavoite jaksoin painaa eteenpäin kuin entisaikojen löytöretkeilijät kohti päämääriään, siis hotelli Kolin ravintola siellä kylmä olut. Selvisin loppumatkan siis silkalla kaljan himolla. Viimeiset neljä kilometriä ja se valtava nousu meinasi tappaa minut useaankin otteeseen, mutta ajattelin, että kyllä se tuoppi kuitenkin pitää päästä juomaan. Niin sitä alkoholista aina nitistään mutta on se useamman kuin yhden ihmisen pelastanut vuoristo-olosuhteissa. Eli kukkahattutädit ihan hiljaa vaan. Kun sitten lopulta 3 päivää 30 rakkoa 300000 itikkaa myöhemmin sain katsella ehkäpä maailman hienoimpia maisemia Ukko-Kolin korkeimmalta huipulta voin ylpeänä ilmoittaa, että en enää ikinään lähde vastaavalle reissulle tai en nyt ainakaan heti 10 vuoden sisällä ole menossa.

Ps. 2 päivää ja 2 tuntia reissun jälkeen alkaa noin 5% koko ruumiin kattavasta lihaskivusta olla jo hiipumaan päin, että näin.

Tarina on suurimmilta osiltaan tosi, kaikkea ei toki pidä ottaa niin vakavasti kuin yleensä on tottunut ottamaan. Jos kuitenkin oot tosikko ja luit etkä pitäny, niin kerro toki naapurilleski miten pökkelö oot :)

The End

Ajattelija

Mies makasi yksin pimeässä huoneessaan. Hän makasi ja ajatteli. Ajatteli pimeää tyhjyyttä ympärillään, ajatteli maailmaa, tulevaa ja nykyistä, hän ajatteli myös lapsuuttaan, ja sitä kuinka hän jo silloin ajatteli ympärillään vellovaa kaikkeutta. Hän pohti elämänsä vaiheita esikoulusta ylä-asteen päättäjäisiin, sekä myöhemmin työelämään siirtymistään, hän ajatteli perhettään vaimoaan sekä pientä poikaansa ja läheisiä ystäviään, kaikkia niitä iloja ja suruja jotka koettiin yhdessä.

Hän ajatteli elämässään tekemiään päätöksiä ja niihin johtaneita tapahtumia. Yksin ollessaan hän oli tilanteen herra, omien ajatuksiensa parissa hänellä ei ollut koskaan ongelmia ja kaikkiin kysymyksiin löytyi aina vastaus. Koko hänen elämänsä oli hyvin selkeästi suunniteltuna hänen mielessään. Hän ajatteli sitä jäävätkö hänen hyvät suunnitelmansa ajattelun tasolle vain siksi että muu maailma on erimieltä hänen kanssaan. Itse hän uskoi omiin ajatuksiinsa ja piti niitä aivan ylivertaisina. Hän ajatteli tilaisuutta löytää samoin ajattelevia henkilöitä, ja sitä mahdollisuutta ettei heitä koskaan löytyisi vai ovatko he olemassa vain hänen päässään?

Hän ymmärsi mielestään hyvin yhteiskuntaa sekä muita ihmisiä, maailmankaikkeutta, uskontoa ja elämäntarkoitusta. Olihan hän mietiskellyt näitä asioita koko pienen ikänsä. Hän mietti niin kuin kovin usein muulloinkin pohdiskellessaan, sitä ajattelevatkohan muut ihmiset näin paljon asioita. Hän oli aina tuntenut itsensä jollain muotoa erikoiseksi, koska hän ajatteli niin paljon. Normaalin yhteiskunnan toiminnallisuuden kannalta katsoen jopa liian paljon, koska hän vaipui ajatuksiinsa niin helposti, ettei hän voinut keskittyä ulkopuolisen maailman tarjoamiin ärsykkeisiin. Koulussa hän oli aina ollut keskivertoa parempi ainakin niin kauan kun malttoi olla mietiskelemättä. Kun ajattelun syvällinen halaus kietoi hänet sisäänsä, hän oli sen oppitunnin kohdalla mennyttä kauraa, oli sitten kyseessä matematiikka tai biologia.

Hän usein ajatteli sitä miten ärsyttävää on toisaalta se että ajattelu vie keskittymisen kaikesta muusta. Lukemistaan kirjoista hänelle tulee useimmiten mieleen se luku, jonka kohdalla hän vaipui omiin ajatuksiinsa niin syvästi, ettei edes muistanut mitä on juuri sadan sivun verran lukenut, se on aina niin yhtä riemastuttava kohta. Tai se kun hän tahtomattaan vaipuu ajatuksiinsa silloin kun joku yrittää selostaa hänelle jotain hyvinkin tärkeää asiaa eikä sitten muista siitä puolen tunnin päästä mitään. Hän on ajatellut kuinka kertoa tyttöystävälleen siitä miten hän mielestään ajattelee liika, mutta on ajatellut ettei saisi minkäänlaista ymmärrystä ongelmalleen. Hän on myös ajatellut sitä onko näin syvällinen asioiden mietiskely ongelma vai hyve?

Hän tietää kuullensa lauseen, ”koskaan ei voi ajatella liikaa”, ja ajatelleensa tuota lausetta kuin se olisi hyväksyntä kaikille hänen mielessään liikkuville ajatus virroille. Toisaalta hän inhoaa tuota lausetta syvimmiltään, koska se kuvastaa hänen elämänsä useita kohtia jotka hän on viettänyt ajatuksissaan. Vaikka hän pitääkin ajatuksiaan viisaina ja harkittuina, on ajatusmaailma melkoisen yksinäinen ja palkitsematon paikka. Eikä se sitä paitsi melkein koskaan kohtaa todellisuutta, hänen monet hyvät ideansa ovatkin kuolleet ehkä hänen paikoin erittäin surkeaan ulossaantiinsa. Pahimmillaan hänen puheensa takeltelu on juuri kaikkein parhaimpien ideoiden ja ajatusten synnyttyä. Se yleensä johtaa siihen että häntä ei oteta kovin vakavasti, näin hän ainakin itse on asian ajatuksissaan tulkinnut.

Mielen vahva ja kaikkivoipa kuningas, on todellisuuden narri ja pelinappula. Siitä huolimatta hän jatkaa ajattelua, osittain omasta tahdostaan, osittain pakotettuna. Mutta silti tietäen että ajatuksissaan hän pystyy mihin vain haluaa. Kuitenkin hän samalla peläten pohtii ajatusta siitä jos hän huomaamattaan ajattelee elämässään niin paljon että itse toiminnalle ei koskaan jää aikaa, niin onko hän silloin ajatuksiensa veroinen ihminen?

THE END

Tarinan on kirjoittanut eräs salassa pysyttelevä hyvinkin viisas henkilö, tai ainakin niin hän ajattelee..

Jaa et sorruin mäkin blogin pistämään pystyyn, on se jännä...on se niin perkeleen jännä.