Mies makasi yksin pimeässä huoneessaan. Hän makasi ja ajatteli. Ajatteli pimeää tyhjyyttä ympärillään, ajatteli maailmaa, tulevaa ja nykyistä, hän ajatteli myös lapsuuttaan, ja sitä kuinka hän jo silloin ajatteli ympärillään vellovaa kaikkeutta. Hän pohti elämänsä vaiheita esikoulusta ylä-asteen päättäjäisiin, sekä myöhemmin työelämään siirtymistään, hän ajatteli perhettään vaimoaan sekä pientä poikaansa ja läheisiä ystäviään, kaikkia niitä iloja ja suruja jotka koettiin yhdessä.
Hän ajatteli elämässään tekemiään päätöksiä ja niihin johtaneita tapahtumia. Yksin ollessaan hän oli tilanteen herra, omien ajatuksiensa parissa hänellä ei ollut koskaan ongelmia ja kaikkiin kysymyksiin löytyi aina vastaus. Koko hänen elämänsä oli hyvin selkeästi suunniteltuna hänen mielessään. Hän ajatteli sitä jäävätkö hänen hyvät suunnitelmansa ajattelun tasolle vain siksi että muu maailma on erimieltä hänen kanssaan. Itse hän uskoi omiin ajatuksiinsa ja piti niitä aivan ylivertaisina. Hän ajatteli tilaisuutta löytää samoin ajattelevia henkilöitä, ja sitä mahdollisuutta ettei heitä koskaan löytyisi vai ovatko he olemassa vain hänen päässään?
Hän ymmärsi mielestään hyvin yhteiskuntaa sekä muita ihmisiä, maailmankaikkeutta, uskontoa ja elämäntarkoitusta. Olihan hän mietiskellyt näitä asioita koko pienen ikänsä. Hän mietti niin kuin kovin usein muulloinkin pohdiskellessaan, sitä ajattelevatkohan muut ihmiset näin paljon asioita. Hän oli aina tuntenut itsensä jollain muotoa erikoiseksi, koska hän ajatteli niin paljon. Normaalin yhteiskunnan toiminnallisuuden kannalta katsoen jopa liian paljon, koska hän vaipui ajatuksiinsa niin helposti, ettei hän voinut keskittyä ulkopuolisen maailman tarjoamiin ärsykkeisiin. Koulussa hän oli aina ollut keskivertoa parempi ainakin niin kauan kun malttoi olla mietiskelemättä. Kun ajattelun syvällinen halaus kietoi hänet sisäänsä, hän oli sen oppitunnin kohdalla mennyttä kauraa, oli sitten kyseessä matematiikka tai biologia.
Hän usein ajatteli sitä miten ärsyttävää on toisaalta se että ajattelu vie keskittymisen kaikesta muusta. Lukemistaan kirjoista hänelle tulee useimmiten mieleen se luku, jonka kohdalla hän vaipui omiin ajatuksiinsa niin syvästi, ettei edes muistanut mitä on juuri sadan sivun verran lukenut, se on aina niin yhtä riemastuttava kohta. Tai se kun hän tahtomattaan vaipuu ajatuksiinsa silloin kun joku yrittää selostaa hänelle jotain hyvinkin tärkeää asiaa eikä sitten muista siitä puolen tunnin päästä mitään. Hän on ajatellut kuinka kertoa tyttöystävälleen siitä miten hän mielestään ajattelee liika, mutta on ajatellut ettei saisi minkäänlaista ymmärrystä ongelmalleen. Hän on myös ajatellut sitä onko näin syvällinen asioiden mietiskely ongelma vai hyve?
Hän tietää kuullensa lauseen, ”koskaan ei voi ajatella liikaa”, ja ajatelleensa tuota lausetta kuin se olisi hyväksyntä kaikille hänen mielessään liikkuville ajatus virroille. Toisaalta hän inhoaa tuota lausetta syvimmiltään, koska se kuvastaa hänen elämänsä useita kohtia jotka hän on viettänyt ajatuksissaan. Vaikka hän pitääkin ajatuksiaan viisaina ja harkittuina, on ajatusmaailma melkoisen yksinäinen ja palkitsematon paikka. Eikä se sitä paitsi melkein koskaan kohtaa todellisuutta, hänen monet hyvät ideansa ovatkin kuolleet ehkä hänen paikoin erittäin surkeaan ulossaantiinsa. Pahimmillaan hänen puheensa takeltelu on juuri kaikkein parhaimpien ideoiden ja ajatusten synnyttyä. Se yleensä johtaa siihen että häntä ei oteta kovin vakavasti, näin hän ainakin itse on asian ajatuksissaan tulkinnut.
Mielen vahva ja kaikkivoipa kuningas, on todellisuuden narri ja pelinappula. Siitä huolimatta hän jatkaa ajattelua, osittain omasta tahdostaan, osittain pakotettuna. Mutta silti tietäen että ajatuksissaan hän pystyy mihin vain haluaa. Kuitenkin hän samalla peläten pohtii ajatusta siitä jos hän huomaamattaan ajattelee elämässään niin paljon että itse toiminnalle ei koskaan jää aikaa, niin onko hän silloin ajatuksiensa veroinen ihminen?
THE END
Tarinan on kirjoittanut eräs salassa pysyttelevä hyvinkin viisas henkilö, tai ainakin niin hän ajattelee..
